Eilen paukkui oikein kovin. Nyt meillä on sellainen olo, että ampuminen olisi jo ohi. Eli voisi leikillisesti sanoa, että tulee joulurauha, kun ei enää ammuta.
Nappasin yhtenä päivänä muutaman kuvan ohi kulkiessani.





On olohuoneestakin hyvän näkymät, oikein on aitiopaikkalla saanut katsella. Oikein hyvä dokumentti onkin ollut.





Luulin silloin, kun työt alkoivat, että kun siihen porattiin taajaan sellaisia punaisia tötteröitä niin sitten muutamassa päivässä posautetaan koko kallio siitä valmiiksi. Mutta ei se niin käynyt, siinä ovat viipyneet monta viikkoa. Ihan mielenkiintoista on ollut seurata kuinka kaikki tapahtuu. Siinä porataan ja panostetaan ja raskaat ja suuret painot päälle, ettei kivet lentele kadulle ja naapureihin. Sitten porataan ne lohkareet pienemmiksi ja lastataan auton lavalle ja kuljetetaan pois. Ja sama uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.....

Olen ollut siellä koirien kanssa päivisin ja tänään tuli mieleen, että jos heiltä kysyttäisiin kumman he valitsisivat paukkeen ja minun seurani taikka hiljaisuuden ja kaksistaan olon. Olen varma, että vaikka he eivät siitä metelistä ja paukkeesta tykkää ja välillä vähän ovat pelänneetkin niin kyllä he silti minut ja paukkeen valitisivat. Enkä ole itserakas, kyllä se varmaan niin on, ainakin luulen niin.

Huomenna en mene ollenkaan heille, kun tytöt ovat molemmat kotona. Elisalla alkoi jo joululoma ja Hennin koulussa tehdään niin, että huominen joulujuhla alkaa nyt yöllä yhdeltätoista ja loppuu viisi minuuttia yli kaksitoista eli huomisen puolella. Sitten ei mennä ollenkaan perjantaina kouluun. Huijauksen makua. Ei olisi ennenvanhaan tehty noin. Kyllä on maailmanmeno mennyt ihan lekkeriksi. (Hih-hih ja voi,voi).