Jo alkuviikolla ollessamme lenkillä Liisa löysi Prisman luona kadun varrella olevalta nurmikolta luun kappaleen. Sitä hän on joka aamu vähän kantanut ja pureskellut, mutta on aina joutunut jättämään sen siihen. Tänään hän sai ottaa sen mukaansa. Oi sitä riemua millä kuljettiin luu suussa. Käännyimme  pyöräkävelytielle, joka alittaa rautatien ja sen uuden tien. Prisman luona siinä se rinne, joka on hienon mullan peittämä. Se on Liisan lempijuoksupaikka. Tänään se oli kuitenkin oikein ratkiriemukas. Ylös päästyään hän pudotti luun, työnsi tassuillaan vierimään alas ja hyökkäsi kimppuun. Taas ylös, luulle vauhtia alas ja kimppuun. Aivankuin se olisi ollut joku elävä olento he peräkkäin menivät rinnettä alas. Ylös ja alas vuorotellen täyttä vauhtia. Ei sitä nauramatta voinut katsella. Sai hyvän nauruterapiahoidon samalla. Niin mieluisa se oli, ettei sitä siihenkään malttanut jättää, vaan Liisa kantoi sen Raumanmeren koululle saakka.

Tässä kuvassa ei ole se luu, vaan keppi jollaisista Liisa myös tykkää kovasti.