Meidän rapussa asui pari kerrosta minua ylenpänä mukava vanhempi pariskunta, jotka nyt ovat molemmat kuolleet. Kun he muuttivat meidän rappuun niin ystävystyin heti heidän kanssaan. Aina kun he lähtivät matkoille niin he pyysivät, että minä sinä aikana kastelin heidän kukat ja nostin postit pois eteisestä. Heillä on kaksi aikuista lasta, jotka olivat jo omissa kodeissaan silloin, kun he muuttivat tänne. Poika asuu Helsingissä tai Espoossa ja tytär asuu Ruotsissa. Tunnen kyllä molemmat, kun ovat käyneet kotona niin olen tutustunut. Poika on hiljaisempi emmekä ole oikeastaan koskaan sen enempää jutelleet. Tytär, Tarja nimeltään on vilkas, iloinen ja kova juttelemaan. Tänä vuonna tulee kolme vuotta, kun heidän äitinsä kuoli ja nyt he ovat myyneet asunnon ja tyhjentäneet sen. Jotain kuukauden verran taitaa olla aikaa, kun Tarjan näin ja hän sanoi, että on hakemassa viimeisiä tavaroita.

Tänään aamupäivällä soi ovikello ja ihmettelin hiukan, kuka tulee siihen aikaan ja ajattelin, että jos ne ovat jehovia (ovat puoli vuotta käännyttäneet meidän korttelilaisia niin, että olemme jo oikein väsyneitä heihin) niin en avaa ovea. Siellä oli kuitenkin YLLÄTYS. Tarja soitti ovikelloa. Hän oli sillä kerralla saanut erään tuttavansa luo tavaroita, jotka eivät mahtuneet autoon silloin. Nyt hän tuli hakemaan niitä  ja oli tullessaan ajatellut, että hän tulee katsomaan minua. Hieno juttu! Vähän hän jännäsi, kuinka käy kun hän ei ole koskaan kuullut minun sukunimeäni vaan aina on puhuttu Leenasta. No arvasi hän kuitenkin oikean oven. Ja vielä toinenkin juttu, hänellä ei ollut enää avainta eikä hän muistanut ovikoodia. Onneksi oli pyörävaraston ovi auki ja hän pääsi siitä sisään ja alakerran kautta rappukäytävään.

Tunti- pari meni niin mukavasti ennekuin hänen piti jatkaa matkaa, kun oli määräaika hakea ne tavarat ja sitten taas illaksi laivaan ja Ruotsiin.

Olen ollut koko päivän niin hyvällä mielellä. Mukavat yllätykset ovat tosi piristäviä.